Mitä judo on?

Judo on japanilainen lähikamppailulaji ja olympiatason kilpaurheilumuoto. Judossa ei ole muille budolajeille tyypillisiä lyönti- tai potkutekniikoita. Sen sijaan tekniikat keskittyvät lähikamppailussa erittäin tehokkaiksi osoittautuneisiin heittoihin, käsilukkoihin, kuristuksiin ja sidontoihin. Vaikutteita judosta ovat saaneet myös muut kamppailulajit, kuten brasilialainen jujutsu tai venäläinen sambopaini. ”Judo” on yhdistelmä japanilaisista kirjoitusmerkeistä ”ju”, joka merkitsee joustavaa tai pehmeää ja ”do”, joka tarkoittaa tietä. Eräs yleisesti käytetty suomennos on ”periksiantamisen taito”, joka kuvaakin hyvin judon perusperiaatetta.

Judon kehitti japanilainen kasvatustieteiden tohtori Jigoro Kano (s.1860). Hän opiskeli nuorena monien mestareiden johdolla perinteistä aseetonta taistelutaitoa, jujutsua. Koska jujutsun tekniikat oli suunnattu todellisille taistelukentille, oli sen harjoittaminen erittäin tapaturma-altista. Niinpä Kano halusi karsia ja muokata jujutsusta tarpeettoman vaarallisia tekniikoita, jotta harjoitteleminen olisi mahdollista täydellä teholla ja ilman merkittävää loukkaantumisriskiä. Näin syntyi judo, jota Kano alkoi vuonna 1882 opettaa omassa koulussaan, Kodokanissa. Turvallisten, joskin erittäin tehokkaiden tekniikoidensa ansiosta laji soveltuukin kilpajudon lisäksi monenlaiseen harjoitteluun muksujudosta aina vanhempien harrastajien suosimaan kuntojudoon.

Vaikka Kano oli itse vakuuttunut judon tehokkuudesta myös tositilanteessa, vanhan koulukunnan jujutsumestarit epäilivät ”karsitun” lajin tehokkuutta. Niinpä vuonna 1886 järjestettiin kilpailu Kanon Kodokanin ja kuuluisan jujutsukoulun välillä. Kumpikin koulu lähetti kilpailuun 15 parasta oppilastaan. Viidestätoista käydystä ottelusta 13 päätyi judon hyväksi kahden ottelun päättyessä tasan. Kilpailun tulokset vakuuttivat epäilijät judon tehokkuudesta ja tie lajien yleiseen suosioon oli valmis. Kilpailun jälkeen Japanin poliisivoimat ottivat judon viralliseksi lajikseen, Japanin armeija alkoi opiskella judoa ja hieman myöhemmin judosta tuli koulujen pakollinen oppiaine. Judo alkoi levitä nopeasti myös Japanin ulkopuolelle ja Kano itsekin toimi aktiivisena judon lähetyssaaraanajana. Euroopanmatkallaan Kano pistäytyi myös Suomessa kertomassa judosta jo vuonna 1890, mutta varsinainen judotoiminta alkoi meillä vasta vuonna 1954. Judon kansainvälisen suosion kasvu oli tasaista koko 1900-luvun ajan ja vuonna 1964 judo hyväksyttiin olympialajiksi. Nykyään judo on levinnein ja harrastajamäärältään suurin kamppailu-urheilumuoto. Suomessakin judo on hyvin suosittu urheilulaji ja kaikentasoisilla judokoilla on mahdollisuus kokeilla taitojaan shiaissa eli judokilpailuissa.

Tekniikoiden osalta judo voidaan jakaa kahteen pääryhmään, heittotekniikoihin ja hallintaotteisiin. Pystytekniikat koostuvat jalka-, lonkka-, käsi- sekä uhrautumisheitoista. Hallintaotteet voidaan puolestaan jakaa sidontoihin, käsilukkoihin ja kuristuksiin. Judo on ollut esikuvana monelle modernimmalle lajille brasilialaisesta jujutsusta sambopainiin. Myös nykyään erittäin suosittu vapaaottelu painottuu vahvasti judotekniikoiden soveltamiseen niin alasvientien kuin hallintaotteiden osalta.

Monipuolisesta ja tehokkaasta tekniikka-arsenaalista huolimatta Kano halusi judon olevan enemmän kuin pelkkä tekninen taito, ”jitsu”. Lajin nimessä oleva ”do” eli ”tie” korostaakin judon filosofista näkökulmaa, joka oli kasvatustieteiden tohtori Kanolle vähintäänkin yhtä tärkeää kuin pelkän tehokkaan liikuntamuodon harrastaminen. Judon aatemaailma muotoutui vähitellen lajin kehittymisen rinnalla ja lopulta Kano kiteytti judofilosofian kahteen teesiin; ”Maksimaalisen tehon periaatteeseen” ja ”Yhteisen hyvän periaatteeseen”. Maksimaalisen tehon periaateen mukaan henkinen ja fyysinen voima tulee kohdistaa täydellä teholla siihen suuntaan, jossa tulokset ovat suurimmat. Judossa tämä tarkoittaa usein ”periksiantamista” ja joustamista, toisin sanoen vastustajan voiman kääntämistä häntä itseään vastaan. Tärkeää on ymmärtää, ettei maksimaalinen teho tarkoita jatkuvaa täyden voiman käyttämisestä, vaan ennemminkin riittävän voiman käyttöä oikeassa tilanteessa. Itse voima siis ei ole pahasta,  vain sen tuhlaus on. Yhteisen hyvän periaate näkyy lähes kaikessa judoharjoittelussa, erityisesti dojoetiketissä ja harjoitustoverin kunnioittamisessa. Edistyneemmältä judokalta voi oppia ja toisaalta edistynyt judoka on velvollinen jakamaan oppiaan. Judoperiaatteen mukaan tappiokin tulee nähdä kokemuksellisena voittona, koska tällöin on saanut tilaisuuden oppia ja kehittää itseään. Judoharjoittelussa on lisäksi ymmärrettävä, että on oltava kova itseään, ei muita kohtaan. Kovuus itseä kohtaan pakottaa kehittämään itsessä jotain uutta ja parempaa, jonka voi jakaa yhteiseksi hyväksi.